Olen pahoillani. Välttelen joitakin tehtäviä. En aivan todella jaksa lukea pitkiä tekstejä ruudulta. Edes suomeksi. Voisin yrittää valehdella, että en osaa englantia (kurssivaatimuksissa ei puhuttu mitään että pitäisi), mutta tuskin se menisi läpi tähän maailmanaikaan...
Googlaamalla löydän omani ja muiden blogit vähän turhankin helposti. Siksi hitauteni ja keskeneräisyyteni saavat minut vaivautumaan pahoin. Monet meistä ovat tehneet tehtävänsä todella ensiluokkaisesti, onnekseni eivät kuitenkaan kaikki (minullakin on siis toivoa?).
Nyt vuosi odottaa vaihtumistaan, mutta tehtävät ovat osaltani kesken. Joten pitää päättää edes jotain; siis satu
Miuku palasi. Se oli ensin ehkä hieman uhmakas, mutta emokissa oli sitä kohtaan ystävällisempi kuin ennen. Pian Miuku auttoi kissaemoa hiirten pyydystämisessä, tai mitä kissat nyt yleensä tekevät. Se kertoi omista pikkukissan asioistaan ja kissaemo kuunteli ja antoi sen kulkea mukanaan. Välillä emokissaa seurasi Iinu, toisinaan Miuku joskus harvoin ne molemmat.
Hetken aikaa kissaemo oli huojentunut ja miltei onnellinen.
"Sinulla näyttää olevan toinen pentu", kyräilivät muut kissat kissaemolle. "Varo vaan, että et katso sitä silmiin, tai se alkaa pitää sinua emonaan, ja alkaa hylkiä omaa emäänsä, ja silloin..."
"En minä aio ryhtyä Miukun emoksi, sillä on jo emo."
"Mutta sen emo saattaa luulla että yrität viedä sen poikasen, ja silloin... se käy kimppuusi..."
Tai: "Oletkos huomannut, että kohta Miuku on iso kollinrontti, ei enää mikään hellyyttävä söpö pikkukisu? Ymmärrätkö mitä siitä puhutaan, että sinua seuraa vieras, keskenkasvuinen kolli?"
Mutta kissaemon silmissä Miuku, kuten sen oma pentu Iinu, tulisi aina olemaan pieni suloinen kissanpentu.
Niin tai näin, kaikki on kuitenkin väärinpäin, kissaemo ajatteli.
Silti kuitenkin... Onhan niin, että Iinu, Miuku ja minä, olemme nyt edes hiukan onnellisepia...
Voi olla, että Iinusta ei tule koskaan suvaitevaista tai Miukusta hienostokissaa, ja tuskin minustakaan tulee täydellistä emoa, mutta... aina on kuitenkin mahdollisuus muuttaa jotain pientä maailmassaan.
Kissaemo venytteli, nuolaisi pentuaan ja haukotteli kissojen tapaan.
Sitten se kiertyi kerälle pesäänsä, unohti murheet ja näki unta maailmasta jossa kukaan ei kyseenalaistaisi toisen tarkoitusperiä. Ihmisten ihmeellisestä maailmasta, kukaties? (??)
En tiedä onko tarinalle onnellista loppua, en tiedä, onko onnellisia loppuja edes olemassa (nykyisinhän tehdään elokuviakin joissa Tuhkino tai Ariel tms. joutuu pähkäilemään jotain ongelmaa, vaikka tarinan sankarin ja sankarittaren piti jo elää elämänsä onnellisena loppuun. So what?). Mutta, koska en tahdo kissojen hyppäävän talon katolta, tai paleltuvan hankeen, lopetan tämän kertomuksen, kuten tyttäreni hoitaja tapasi tehdä.
Snipp snapp snut, sagan är slut! ?
torstai 24. joulukuuta 2009
perjantai 18. joulukuuta 2009
torstai 17. joulukuuta 2009
Kun wikit tulee liian liki, siirryn pelaamaan!
Höh! Tiedän joitakin wikejä, joista voisin olla kiinnostunut, mutta tehtävänä oli napata wiki WikiIndexsistä. No, joo, kokeilin satunnaisia osumia, mutta ei löytynyt mieleistä (kielikin on vähän ongelma, en osaa esim. saksaa kovin hyvin...), joten päädyin tähän: http://www.blogilista.fi/ en usko, että on vaikea arvata, että se on wiki bogeista XD.
En oikein osaa (tai jaksa) kommentoida miten kirjastot ovat wikejä hyödyntäneet. Pitäisi olla kai kyseisen kirjaston asiakas, että osaisi erottaa, mikä on wikissä hyödyllisempää, kuin vaikkapa kirjaston kotisivuilla. Ehkä tämä on taas sitä infoähkyä?
Mutta nyt mä pelaan! Tiedän olevani huono keski-ikäinen täti, kun on Joulu tulossa, enkä siivoa tai leivo pipareita, mutta... Voi kun olisi voinut tehdä kaikkien tulevien vuosien jouluvalmistelut silloin, kun kotona vain VIC-20 jota ei saanut verkkoon, ja johon ei ollut edes tallentavaa kasettiasemaa (!).
Pelaamisesta olen kirjoittanut jo aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Itseasiassa jos olisi aikaa pelailisin aika paljon, pitkiä pelejä. Viime keväänä omin tyttäreni PS2:n pariksi viikoksi ja ostin siihen Final Fantasy XII:n, joka jaksoi viehättää, kunnes sain sen (liian pian) läpi.
Peleissä pitää mielestäni olla yllätyksellisyyttä ja visuaalista näyttävyyttä. Pelaaminen on palkitsevaa silloin, kun pääsee läpi vaikeasta kohdasta, tai nousee uudelle tasolle. Kaikenkaikkiaan pidän pelaamista mielkkänpänä, kuin vaikka huonon elokuvan tai TV sarjan katsomista. Miksi muuten Asterx ja Tintti ovat laatusarjakuvia, mutta mangat eivät? Miksi tosi TV ja Sinkkuelämää ovat hyviä ajanvietteitä, mutta tietokonepelit eivät?
Verkkopelejen pelaamista (samoin kuin virtuaalimaailmoihin kuten tutustumista), rajoittaa kotikoneeni vanhuus ja hidas näytönohjain. Tästä syystä pelailen PC:llä lähinnä pikkupelejä King.Comissa ja Facebookissa.
Kuvassa on Facebookin Farmvilleplantaasini, jolle olen antanut mielessäni nimen'Kesämaa' eli EI LUMIKINOKSIA TÄNNE, kiitos. Joulukuusi on kuienkin ihan uteliaisuudesta: sen kätköistä saattaa paljastua jotain aattona?
Verkkokurssiwikiin kirjoitan kun ehdin. Kun menin sinne, kulutin tovin tutkien edellisten kurssilaisten sivuja. Olin hieman pettynyt että heidän blogeistaan ei ilmennyt mitä tapahtui kurssin suorittamisen jälkeen. Ehkä kukaan ei enää jatka bloggaamista? Mien käy meidän?
Sadun taidan jättää tällä kertaa vähemmälle, koska kyseesä olisi sellainen kohta, jossa Miuku liikkuu huonossa seurassa, kiukuttelee ja agnstaa. Ja kissaemo päättää, että jos Miuku vielä tulee pyörimään sen lähettyville, se on tästedes kiltimpi vieraalle pikkukissalle. Iinu tympäytyy, kun sen emo on niin huolestunut vieraasta kissanpojasta, joka on Iinun mielestä tosi ärsyttävä.
sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Library Things
Kirjastoasiaa. Helsingin kaupunginkirjastossa kuohuu. Määräaikaisten sopimuksia jätetään uusimatta. Johtajia valitaan. Kaikkialla kuiskitaan ja juoruillaan. Vaikka suurin osa tuosta kaikesta ei suoraan koske minua, tuntuu, kuin en olisi ollut töissä kuluneella viikolla ollenkaan, vaan jonkun draamasarjan kuvauksissa. Eipä silti, kylläpä tuo työstä kävi, plussaakin taisi kertyä (siis ylityötunteja, ei K-kaupan pisteitä).
Maanantai meni kutakuinkin normaalisti: ehdin jopa vähän vilkaista viikkotehtäviä. Ja aloittaa taistelun kaavojen kanssa. Jos et tiedä "kaavoista", ole tyytyväinen. Riittänee, että kerron niiden olevan aineistohankintaan liittyvä kokeilu, joka kolminkertaistaa esimerkiksi minun nykyiseen hankintaprosessiin käyttämäni ajan ja vaivan. Tiistaina oli tarkoitus osallistua kurssimeseen, mutta vähäiseksipä jäi. Jouduin parin humalaisen asiakkaan sössimisen takia hajoittamaan CD-ROM -aseman koska he olivat tunkeneet oman levyn masiinaan, ja halusivat sen pois. Ja voit kuvitella sitä jankkaamisen ja sössötyksen määrää, mikä seurasi, kun ilmoitin, että me emme todellakaan tulosta virkailijakoneilla mitään asiakkaiden omilta levyiltä, muistitikuilta, levykkeiltä tms. vaikka asiakas olisi kuinka lukenut yliopistossa tietojenkäsittelytiedettä. Keskiviikko kului Nuorisokirjastotyön kurssilla Entressessä. Vaikka Entresse on Espoon takamailla, kaikki läsnäolleet kirjastolaiset olivat Helsingistä. Mukana tuleva kirjastotoimen apulaisjohtaja (ja myös toinen, joka on ko. paikalla sijaisena). Ja määräaikaisia joista jotku saamassa vakipaikan, joku ei. Torstaina piti kirjastochatin jälkeen juosta tukka putkella muistotilaisuuteen hakemaan kakkulapiokseni luulemani pizzaleikkuri. Onneksi pääsin sen jälkeen rupattelemaan hetkeksi harvoin näkemäni työkaverin kanssa. Perjantai menikin sitten rattoisasti kertyneitä töitä manaillessa (ja tehdessä).
Maanantaina kokeilin Library thingiä. Mieleni teki lukea jotain kasariajoista kertovaa, ajasta kun itse olin tenava. Vähän seikkailua tai kauha ja onnellinen loppu? Lähin kiinnostava aikakautta kuvaava kirja joka tuli mieleni on Ystävät hämärän jälkeen. No ei löydy. Siispä nimi alkukielellä hakukenttään. "Låt den rätte komma in" tuottaa paljon lukusuosituksia.
Mutta miksi minun pitäisi olla kiinnostunut Stieg Larssonin hittijännäreistä, jotka sijoittuvat kaksituhattaluvulle? Yhdistävä tekijä on tietenkin Ruotsi mutta…
Vaihdan kirjaa. Susanne Collisin Nälkäpeli tuottaa melkoisen scifilistan, mutta huomaan että sekä se, että edellinen kirja saavat ohjelman suosittelemaan Neil Gaimanin hautausmaan poikaa. ihan kiva kirja joo, mutta aika lapsellinen jne. Kummallakaan en saa selvää ”älä lue tätä kirjaa” –antisuositusta.
Jos en olisi kirjastossa töissä, innostuisin varmaankin Library Thingin kaltaisista palveluista. Nyt ei oikein nappaa, sillä olen lukenut niin paljon kaikenlaista, että sen luetteloimiseen tai edes etsimiseen menisi ihmisikä. Lisäksi, ylätys yllätys!, minä en lue työkseni, vaan ihan omaksi ilokseni, palkatta! Mukavuussyistä luen mieluiten omalla, rikkaalla ja ilmaisuvoimaisella äidinkielelläni, joka, (toinen yllätys) ei ole englanti. Kokeilin aikanaan Facebookin Visual Bookshelf sovellusta, mutta alkuinnostuksen jälkeen en ole siihen kajonnut. Lasten ja nuortenkanssa töskentelevänä olen tutkinut myös ICDL:n verkkopalveluita, mutta toistaiseksi nämä virtuaalikirjaluettelot saavat kehittyä rauhassa. Jonakin päivänä myös suomenkielinen tarjonta on niissä riittävää ja silloin otan ne kenties ilomielin käyttöön.
Wikipedia on minulle ”kun on tylsää lainaustiskillä” –lelu. Joskus harvoin saattaa kirjastossakin olla hiljaista. Silloin voi leikkiä vaikka sellaista leikkiä, että jos kymmenes ”satunnainen artikkeli” kiinnostaa minua, niin… no tapahtuu jotain. Joskus lapsena luin xx osaisen tietosanakirjasarjani läpi. Wikipediaa en edes yrittäisi lukea. En tiedä onko kukaan koskaan yrittänyt (no ehkä ihan alkuaikoina?).
Pitää pyydystää mielenkiintoinen Wikipedia artikkeli. Mutta… kaikki on niin kiinnostavaa.
No, tehdään se siis näin: eräs nuori asiakas valitti, että hänen korttinsa on lukittu (käyttänyt luvatta aikuisten koneita, luulen ma). Kysyin, leikilläni, että eikö hän olekaan V.I.P.? Lapsonen ei ymmärtänyt kyseisen kirjainyhdistelmän merkitystä. Avuksi Wikipdia! Mutta mitä ihmettä, ko. kirjainyhdistelmällä (siis noiden pisteiden kanssa) löytyy vain jokin bändin levy :-(
Kiertämällä englanninkielisen Wikipediasivuston kautta päädyn haluamaani lopputulokseen suomeksi siis ilman pisteitä): kyseessähän on henkilö jolla on erityisoikeuksia, VIP (englantia very important person, suom. hyvin tärkeä henkilö) on termi, jolla tarkoitetaan henkilöä, jota kohdellaan paremmin kuin muita. VIP, Wikipedia
Jee, ajattelin, alkaa olla viikkotehtävien pakollinen pintaraapaisu tehty, Nyt jäljellä enää...
Mutta, ensivilkaisu Wikisuunnittelumallien pariin sai minut tuntemaan itseni täysin jälkeenjääneeksi ja lukutaidottomaksi. Koin, että en ymmärrä yhtään mitään. Olisiko kenelläkään aikaa ja rautalankaa? Taidan olla erehdyksessä joutunut väärälle kurssille, tai sitten aivoni ovat kutistuneet.
lauantai 5. joulukuuta 2009
Echo, Feedback tai jotain ja Satu
Kun olin koulussa opettajien vakiolause oli: "Ette te täällä opi koulua, vaan elämää varten". Just joo, eipä arvosanoja annettu silloin, eikä anneta nytkään, siitä mitä on oivaltanut, vaan miten on tehnyt annetut tehtävät. Silti, nyt olen jo niin "iso tyttö" (muutenkin kuin vyötärön ympäryksen mukaan), että itselleni on tärkeämpää että olen oikeasti oppinut jotain uutta, kuin se, miten olen vaikkapa tämän kurssin tehtävät tehnyt.
Aluksi haluaisin kiittää.. (ai niin., tämä ei ole enää alussa:-)). Ja sitten haluaisin kiittää...
No, jokatapauksessa sekä vetäjät (M&M), että kurssikaverini, ovat opettaneet minulle enemmän kuin todella paljon.
Minulla oli aika hatara käsitys blogeista. Kiitos Nokisuun, opin mikä ja millainen asia on blogi.
Lyyravegalta opin, miten blogeja voi hyödyntää oppimis- ja informaatioympäristönä.
Olen Ailan (linkki poistettu asianomaisen pyynnöstä) myötä oppinut trolleista, oppinut miten troolataan ainakin kahden kilon siika (ok. vanha läppä oli). (Jos ko. bloggaja lukee tätä tekstiä, niin olen oikeasti vähän kade, kun keksitte Tarun kanssa idean opettaa RRS syötettä kirjastolaisille, aika harva neuvoo niitä asiakkaille, vaikka pitäisi! Sitäpaitsi luulen (antakaa mun pitää se luulo!), vieläkin, että A oli suunnitellut väittelynsä "Fobban" kanssa ;-)).
Nyt kun lähdin tälle tielle, minun pitäisi kai kommentoida teitä kaikkia, joiden blogeja luen (esim. Tuijan, Päivin ja Annen näen "sieluni silmin" puhumassa, kun luen heidän tekstejään). No, yritän kommentoida teidän blogeissanne. Jos en ehdi, pyydän anteeksi.
Aika paljon olen kuitenkin oppinut hakkaamalla päätäni (virtuaali)seinään. Joskus se on ollut turhauttavuudessaankin kiinostavaa, kuten kokeiluni eri pikaviestipalveluiden parissa ( kuten Meebo, eBuddy ja Pidgin), joskus niin noloa, että en haulaisi kirjoittaa siitä blogissani.
Nyt nyt kirjoitan nolon jutun kuitenkin, toivoen, että joku voisi auttaa. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani on jo maininta tästä. Siis, en päässyt tutkimaan Quaikua kirjautumatta sisään. Ehkä bugi? Kirjauduin siis Facebook tunnuksillani. Sitten Quaiku jämähti, enkä voinut tarkistaa tietojani. Nyt, kun googlaan nimimerkkiäni, vastaan tulee Quaiku, joka näyttää kuvani, nimimerkkini ja oikean nimeni. En osaa poistaa profiiliani sieltä, enkä löydä ylläpidon yhteystietoja. Poistin jo Facebookista Quaikun mahdollisuuden saada tietoja minusta.
Miten Quaikusta pääsee eroon!!!! (Twitteriä en tohdi edes ajatella, ennen kuin tämä asia ratkeaa...) En ole aikaisemmin törmännyt asiaan josta aina varoitetaan: eli että et saa jotain pois netistä. Kyllä vähän pelottaa.
Mistä tulikin mieleeni, että näyttävät nuo lapsetkin seuraavan blogeja. Tyttäreni koulussa tämänhetken lukusuosikki on Pelottaako? -blogi.
Sorry, tää meni vähän tämmöseks... (yritän toimittaa... öh. helmikuussa?)
Miukua ei näkynyt aikoihin.
Kissaemo alkoi huolestua. Se tutkaili mieltään. Mitä Miuku merkitsi sille? Kissaemo pohti, ettei se pitänyt Miukusta siten kuin emokissat tykkäävät kolleista. Eikä se rakastanut sitä samalla tavalla kuin omaa pentuaan. Sitten sen pieniin kissanaivoihin putkahti ajatus. Se tunsi Miukua kohtaan jotain samaa, kuin ihmiset kotikissojansa kohtaan. Emokissan mielestä Miuku oli söpö ja nokkela, ja se tahtoi, että Miukun elämässä kaikki olisi hyvin. Pääteltyään näin, kissaemo tunsi itsensä ihmiseksi. Ajatus tuntui pelottavalta.
Miukua ei näkynyt edellenkään. Kissaemo huolestui enemmän. Se tunsi itsensä tylyksi.
Se itki salaa suuria kissankyyneliä (jos ette ole usein nähneet itkeviä kissoja, se johtuu siitä, että kissat itkevät mieluusti salaa, niiden kyyneleet ovat näet kultakalamaljan kokoisia).
Aluksi haluaisin kiittää.. (ai niin., tämä ei ole enää alussa:-)). Ja sitten haluaisin kiittää...
No, jokatapauksessa sekä vetäjät (M&M), että kurssikaverini, ovat opettaneet minulle enemmän kuin todella paljon.
Minulla oli aika hatara käsitys blogeista. Kiitos Nokisuun, opin mikä ja millainen asia on blogi.
Lyyravegalta opin, miten blogeja voi hyödyntää oppimis- ja informaatioympäristönä.
Olen Ailan (linkki poistettu asianomaisen pyynnöstä) myötä oppinut trolleista, oppinut miten troolataan ainakin kahden kilon siika (ok. vanha läppä oli). (Jos ko. bloggaja lukee tätä tekstiä, niin olen oikeasti vähän kade, kun keksitte Tarun kanssa idean opettaa RRS syötettä kirjastolaisille, aika harva neuvoo niitä asiakkaille, vaikka pitäisi! Sitäpaitsi luulen (antakaa mun pitää se luulo!), vieläkin, että A oli suunnitellut väittelynsä "Fobban" kanssa ;-)).
Nyt kun lähdin tälle tielle, minun pitäisi kai kommentoida teitä kaikkia, joiden blogeja luen (esim. Tuijan, Päivin ja Annen näen "sieluni silmin" puhumassa, kun luen heidän tekstejään). No, yritän kommentoida teidän blogeissanne. Jos en ehdi, pyydän anteeksi.
Aika paljon olen kuitenkin oppinut hakkaamalla päätäni (virtuaali)seinään. Joskus se on ollut turhauttavuudessaankin kiinostavaa, kuten kokeiluni eri pikaviestipalveluiden parissa ( kuten Meebo, eBuddy ja Pidgin), joskus niin noloa, että en haulaisi kirjoittaa siitä blogissani.
Nyt nyt kirjoitan nolon jutun kuitenkin, toivoen, että joku voisi auttaa. Aikaisemmassa blogikirjoituksessani on jo maininta tästä. Siis, en päässyt tutkimaan Quaikua kirjautumatta sisään. Ehkä bugi? Kirjauduin siis Facebook tunnuksillani. Sitten Quaiku jämähti, enkä voinut tarkistaa tietojani. Nyt, kun googlaan nimimerkkiäni, vastaan tulee Quaiku, joka näyttää kuvani, nimimerkkini ja oikean nimeni. En osaa poistaa profiiliani sieltä, enkä löydä ylläpidon yhteystietoja. Poistin jo Facebookista Quaikun mahdollisuuden saada tietoja minusta.
Miten Quaikusta pääsee eroon!!!! (Twitteriä en tohdi edes ajatella, ennen kuin tämä asia ratkeaa...) En ole aikaisemmin törmännyt asiaan josta aina varoitetaan: eli että et saa jotain pois netistä. Kyllä vähän pelottaa.
Mistä tulikin mieleeni, että näyttävät nuo lapsetkin seuraavan blogeja. Tyttäreni koulussa tämänhetken lukusuosikki on Pelottaako? -blogi.
Sorry, tää meni vähän tämmöseks... (yritän toimittaa... öh. helmikuussa?)
Miukua ei näkynyt aikoihin.
Kissaemo alkoi huolestua. Se tutkaili mieltään. Mitä Miuku merkitsi sille? Kissaemo pohti, ettei se pitänyt Miukusta siten kuin emokissat tykkäävät kolleista. Eikä se rakastanut sitä samalla tavalla kuin omaa pentuaan. Sitten sen pieniin kissanaivoihin putkahti ajatus. Se tunsi Miukua kohtaan jotain samaa, kuin ihmiset kotikissojansa kohtaan. Emokissan mielestä Miuku oli söpö ja nokkela, ja se tahtoi, että Miukun elämässä kaikki olisi hyvin. Pääteltyään näin, kissaemo tunsi itsensä ihmiseksi. Ajatus tuntui pelottavalta.
Miukua ei näkynyt edellenkään. Kissaemo huolestui enemmän. Se tunsi itsensä tylyksi.
Se itki salaa suuria kissankyyneliä (jos ette ole usein nähneet itkeviä kissoja, se johtuu siitä, että kissat itkevät mieluusti salaa, niiden kyyneleet ovat näet kultakalamaljan kokoisia).
tiistai 1. joulukuuta 2009
Webinaarista Flickriin ja muuta mutinaa
Webinaari vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. ”Oikeaan” seminaariin tai koulutustilaisuuteen verrattuna siinä näyttäisi olevan joitakin etuja. Osallistujien määrä voi olla suuri, eikä kukaan joudu siristelemään silmiään tai kiemurtelemaan kaulaansa takarivin paikalta. Tilaisuuden järjestämiseen riittää pienempi tila. Lisäksi osallistujat säästävät aikaa ja myös rahaa matkakustannusten muodossa.
Toisaalta koti tai työkoneen ääressä istuva tulee helpommin häirityksi muilla asioilla, kuin tilaisuuteen fyysisesti osallistuva.
Saa nähdä millainen on kurssiwebinaari, mikäli osallistun sellaiseen. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa infoähky painaa päälle, vaikka tuntuu että en ole tehnyt kurssitehtäviäni riittävän nopeasti ja syvällisesti. Tai ehkä olen, mutta tämä bloggaaminen aiheesta on jäänyt vähäiseksi.
Syötteinä olen tilannut itselleni kaikkien kurssitovereideni blogit. Vilkaisen lähes päivittäin, onko joku kirjoittanut jotain kiinnostavaa, kommentointiin ei valitettavasti aina aika riitä. Anteeksi!
Nyt kun kurssia on käyty jo jokin verran, alan olla enemmän kaveri myös Deliciousin kanssa. Ärtymykseni kyseistä palvelua kohtaan johtui enimmäkseen siitä, että en ollut varma osaanko lähettää linkkejä. Erään kurssimesen aikana tuli testattua, että linkit menevät perille, vika ei siis ollut kyvyttömyydessäni lukea ohjeita. Kuvailin eräälle tutulleni Deliciousia, ja hän innostui kovasti, ja kertoi tarvinneensa pitemmän aikaa kyseisenlaista palvelua. Tämä osoittaa sen, että kaikkea ei tarvitse itse käyttää innostuneesti, riittää, että tietää minkälaisia palveluita ja mahdollisuuksia on saatavilla.
Kuvapalveluitakin olisi siis hyvä oppia käyttämään, vaikka en ole kovin innokas jakamaan kesälomakuviani verkossa. Joskus minä tai joku tuttuni saattaa tarvita kuvaa ties mistä. Itse käytän mieluiten aina itse ottamiani kuvia. Näin voin varmistaa, että tekijänoikeudet ovat todella kunnossa. Mutta saattaahan kuitenkin olla, että esimerkiksi kirjastoon näyttelyä rakentaessani tarvitsenkin kuvan esimerkiksi paikasta tai tapahtumasta, josta en voi käydä ottamassa sitä itse.
Niinpä rohkeasti tutkimaan Flickriä!
Kuvia löytyy vähän kaikesta. Eläimiä ihmisiä maisemia… Kirjastoistakin on kuvia ympäri maailmaa. Eräs suomalainen kirjastolainen (nic vaikuttaa yllättävän tutulta?), on kuvannut jopa Helsingin kaupunginkirjaston käyttösäännöt vuonna 1900 painetun kirjan sisäkannesta! (niin juuri ne, joissa sanotaan ettei kirjoja lainata koteihin, joissa sairastetaan tarttuvia tauteja! Olisikohan taas hyvä ottaa tuo sääntö käyttöön?).
Tunnustan kuitenkin, että englanninkielen taitoni on sen verran kehno, että en uskalla käyttää ainakaan yhdysvaltalaisia kuvia mihinkään verkossa julkaistavan materiaalin kuvituksena. Saattaisi hyvinkin nimittäin olla, että jossakin kuvien käytön sopimusehdossa olisi lukenut jotain, jonka olisin tulkinnut väärin, ja olen kuullut huhuja jenkkien kovista korvausvaatimuksista asian kuin asian suhteen…
Keskusteluista silmilleni hyppää kysymys kirjastoista Facebookissa. http://www.flickr.com/groups/librariesandlibrarians/discuss/72157600614451622/
(Hei, vaikka en ymmärrä Twitterin ja Quaikun tapaisten mikroblogien hyödyllisyyttä itselleni, en silti ole mikään suuri Facebook –fani. En yleensä jaksa tehdä sielläkään mitään tilapäivityksiä, Kunhan chattailen ja pelailen.)
Toisaalta koti tai työkoneen ääressä istuva tulee helpommin häirityksi muilla asioilla, kuin tilaisuuteen fyysisesti osallistuva.
Saa nähdä millainen on kurssiwebinaari, mikäli osallistun sellaiseen. Tässä alkaa jo pikkuhiljaa infoähky painaa päälle, vaikka tuntuu että en ole tehnyt kurssitehtäviäni riittävän nopeasti ja syvällisesti. Tai ehkä olen, mutta tämä bloggaaminen aiheesta on jäänyt vähäiseksi.
Syötteinä olen tilannut itselleni kaikkien kurssitovereideni blogit. Vilkaisen lähes päivittäin, onko joku kirjoittanut jotain kiinnostavaa, kommentointiin ei valitettavasti aina aika riitä. Anteeksi!
Nyt kun kurssia on käyty jo jokin verran, alan olla enemmän kaveri myös Deliciousin kanssa. Ärtymykseni kyseistä palvelua kohtaan johtui enimmäkseen siitä, että en ollut varma osaanko lähettää linkkejä. Erään kurssimesen aikana tuli testattua, että linkit menevät perille, vika ei siis ollut kyvyttömyydessäni lukea ohjeita. Kuvailin eräälle tutulleni Deliciousia, ja hän innostui kovasti, ja kertoi tarvinneensa pitemmän aikaa kyseisenlaista palvelua. Tämä osoittaa sen, että kaikkea ei tarvitse itse käyttää innostuneesti, riittää, että tietää minkälaisia palveluita ja mahdollisuuksia on saatavilla.
Kuvapalveluitakin olisi siis hyvä oppia käyttämään, vaikka en ole kovin innokas jakamaan kesälomakuviani verkossa. Joskus minä tai joku tuttuni saattaa tarvita kuvaa ties mistä. Itse käytän mieluiten aina itse ottamiani kuvia. Näin voin varmistaa, että tekijänoikeudet ovat todella kunnossa. Mutta saattaahan kuitenkin olla, että esimerkiksi kirjastoon näyttelyä rakentaessani tarvitsenkin kuvan esimerkiksi paikasta tai tapahtumasta, josta en voi käydä ottamassa sitä itse.
Niinpä rohkeasti tutkimaan Flickriä!
Kuvia löytyy vähän kaikesta. Eläimiä ihmisiä maisemia… Kirjastoistakin on kuvia ympäri maailmaa. Eräs suomalainen kirjastolainen (nic vaikuttaa yllättävän tutulta?), on kuvannut jopa Helsingin kaupunginkirjaston käyttösäännöt vuonna 1900 painetun kirjan sisäkannesta! (niin juuri ne, joissa sanotaan ettei kirjoja lainata koteihin, joissa sairastetaan tarttuvia tauteja! Olisikohan taas hyvä ottaa tuo sääntö käyttöön?).
Tunnustan kuitenkin, että englanninkielen taitoni on sen verran kehno, että en uskalla käyttää ainakaan yhdysvaltalaisia kuvia mihinkään verkossa julkaistavan materiaalin kuvituksena. Saattaisi hyvinkin nimittäin olla, että jossakin kuvien käytön sopimusehdossa olisi lukenut jotain, jonka olisin tulkinnut väärin, ja olen kuullut huhuja jenkkien kovista korvausvaatimuksista asian kuin asian suhteen…
Keskusteluista silmilleni hyppää kysymys kirjastoista Facebookissa. http://www.flickr.com/groups/librariesandlibrarians/discuss/72157600614451622/
(Hei, vaikka en ymmärrä Twitterin ja Quaikun tapaisten mikroblogien hyödyllisyyttä itselleni, en silti ole mikään suuri Facebook –fani. En yleensä jaksa tehdä sielläkään mitään tilapäivityksiä, Kunhan chattailen ja pelailen.)
Kojocci (29.7.2007 19:36)
Nappasin tällaisen kuvan Kuvaboxista. En löytänyt sieltä sääntöjä kuin sinne kuvansa laittaville, joten oletan, että kuvaa voi käyttää, kunhan alkuperäinen tekijä (tässä tapauksessa nimimerkki Kojocci), mainitaan kuvan yhteydessä. Voihan asian tietysti tarkistaa, jos jaksaa lukea ruudulta ja ymmärtää lukemansa. Ehkä minäkin vielä joskus.
Valokuvien tekijänoikeudesta:
http://www.kuvastory.fi/index.php?action=doDownload&SID&dl_file=NxOUY5h9
torstai 26. marraskuuta 2009
Vähän IRC-GLLERIAa FACEBOOKia JA SATU
Olen kotona ja poden flunssaa. Ääneni on "käyttökiellossa" Lempiharrastukseni nukkuminen ja lukeminen eivät tietenkään nyt kiinnosta, vaikka terveenä ollessani haaveilen usein, että niille olisi riittävästi aikaa.
Siispä onneksi on netti. Ja verkkokurssitehtäviä. Paitsi, että en jaksa lukea ja referoida tutkimuksia tai selvitysraportteja. Siispä luon profiilin IRC-Galleriaan. Voisin tehdä siitä vaikka verkkokurssin. Ohjeistus menee näin:
Näin teet Ircgalleriaprofiilin:
No, sisällä ollaan! Nyt voisin kommentoida ihmisten kuvia. En kyllä ymmärrä miksi pitäisi.
Siirryn Facebookiin. Siellä minulla on jo profiili. Eilisestä tiedän jo, mikä on päivän puheenaihe. Se ilmoitettiin kyseisen kaupunginkirjaston henkilökunnalle niinkin varhain kun toissapäivänä. Eilis aamuna asia ilmestyi valtakunnallisessa päivälehdessä. Tiedätte mitä tarkoitan: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Helsinki+aikoo+lopettaa+viisi+kirjastoa/1135250997167 Voiko tuohon sanoa mitään?
Äh, ei siinä ole mitään tietämistä, kaikkihan tietävät kuka minä olen, mutisi emokissa.
Sen omalla pennnulla, Iinulla ja vieraalla kissanpojalla, Miukulla oli kummallakin vähän tylsää, joten ne alkoivat tutustua toisiinsa. Iloisena ja hiukan hämmentyneenä emokissa katseli kun Miuku ja Iinu leikkivät omia kissanpennunleikkejään. Ne näyttivät tulevan ihan kohtalaisesti toimeen ja olivat melkein ystävystymässä, mutta sitten muut kissat ailkoivat kiinnittää niihin huomiota.
Ah, taitaa Iinulla olla ihailija, siitähän saisit pennullesi sulhasen! Ja: ehkä se haluaa katsastaa tulevaa anoppiaan, kun täällä pyörii, sanoivat toiset kissat.
Minä en pidä siitä, mitä nuo puhuvat, ajatteli Iinu. Emolleen se sanoi: Ajetaan tuo vieras kissanpoikanen pois! Minä en alunperinkään halunnut sen seuraa. Miksi se seurailee meitä? Se on epämääräinen, lieneekö edes kokonaan kissa?
Ehkä Miukussa on vähän tiikerinverta? Sanoi emokissa, mutta ihan mukava pentu se on, voihan sen kanssa leikkiä, ei sitä kollikseen tarvitse ottaa.
Eräänä päivänä Miuku tuli jälleen pyörimään kissaemon lähettyville.
Voi katso, tassuni ovat aivan verille hankautuneet, sanoi Miuku, haluatko nähdä?
Ja arvaatteko mitä emokissa teki silloin?
Mene oman emosi luokse, se sanoi ja käänsi selkänsä pikkuotukselle.
Siispä onneksi on netti. Ja verkkokurssitehtäviä. Paitsi, että en jaksa lukea ja referoida tutkimuksia tai selvitysraportteja. Siispä luon profiilin IRC-Galleriaan. Voisin tehdä siitä vaikka verkkokurssin. Ohjeistus menee näin:
Näin teet Ircgalleriaprofiilin:
- Mene mene sivulle irc-galleria.net
- Aloita profiilin luominen
- Mieti valmiiksi typerä nic. Varaudu siihen, että kaikki "söpöt" ja "kivat" ovat käytössä
- Kaiva esiin digikamera
- Huomaa, että muistikortillasi ei ole ainuttakaan kuvaa sinusta
- Valmistaudu ottamaan kuva itsestäsi
- Katso peiliin
- Päätä lopettaa suklaan ja sipsien syöminen (jos olet oikein radikaali, voit alkaa suunnitella kasvoleikkausta)
- Kaiva esiin vanha passisi (20 vuotta vanha ajokortti olisi vielä parempi), jos kerran viranomaisille kuva kelpaa, kai se kelpaa Sulakkeellekin)
- Skannaa passikuva, tallenna se koneellesi
- Tallenna kuva Galtsuprofiiliisi
- Ilmoita syntymäaikasi. SE on todella nolo, jollet ole ihan oikeasti juuri täyttänyt (jo/vasta) 12 vuotta
No, sisällä ollaan! Nyt voisin kommentoida ihmisten kuvia. En kyllä ymmärrä miksi pitäisi.
Siirryn Facebookiin. Siellä minulla on jo profiili. Eilisestä tiedän jo, mikä on päivän puheenaihe. Se ilmoitettiin kyseisen kaupunginkirjaston henkilökunnalle niinkin varhain kun toissapäivänä. Eilis aamuna asia ilmestyi valtakunnallisessa päivälehdessä. Tiedätte mitä tarkoitan: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Helsinki+aikoo+lopettaa+viisi+kirjastoa/1135250997167 Voiko tuohon sanoa mitään?
Äh, ei siinä ole mitään tietämistä, kaikkihan tietävät kuka minä olen, mutisi emokissa.
Sen omalla pennnulla, Iinulla ja vieraalla kissanpojalla, Miukulla oli kummallakin vähän tylsää, joten ne alkoivat tutustua toisiinsa. Iloisena ja hiukan hämmentyneenä emokissa katseli kun Miuku ja Iinu leikkivät omia kissanpennunleikkejään. Ne näyttivät tulevan ihan kohtalaisesti toimeen ja olivat melkein ystävystymässä, mutta sitten muut kissat ailkoivat kiinnittää niihin huomiota.
Ah, taitaa Iinulla olla ihailija, siitähän saisit pennullesi sulhasen! Ja: ehkä se haluaa katsastaa tulevaa anoppiaan, kun täällä pyörii, sanoivat toiset kissat.
Minä en pidä siitä, mitä nuo puhuvat, ajatteli Iinu. Emolleen se sanoi: Ajetaan tuo vieras kissanpoikanen pois! Minä en alunperinkään halunnut sen seuraa. Miksi se seurailee meitä? Se on epämääräinen, lieneekö edes kokonaan kissa?
Ehkä Miukussa on vähän tiikerinverta? Sanoi emokissa, mutta ihan mukava pentu se on, voihan sen kanssa leikkiä, ei sitä kollikseen tarvitse ottaa.
Eräänä päivänä Miuku tuli jälleen pyörimään kissaemon lähettyville.
Voi katso, tassuni ovat aivan verille hankautuneet, sanoi Miuku, haluatko nähdä?
Ja arvaatteko mitä emokissa teki silloin?
Mene oman emosi luokse, se sanoi ja käänsi selkänsä pikkuotukselle.
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
KESKUSTELUFOORUMIT, muuta jupinaa ja SATU
No, niin: "Näppis kauniiseen käteen!", hoputan itseäni. Tehtävät alkavat laahata jäljessä. Tuntuu että pari viikkoa on kadonnut jonnekin, ehkä gyberavaruuteen?
Seikkailuni sosiaalisen median sokkeloissa on viime päivinä rajoittunut valitettavasti Farm Villen pelaamiseen Facebookissa, muutamat kurssikaverini näyttävät tosin pitävän enemmän Mafia warsista, johon en ole jaksanut perehtyä.
Niin, ja kokeilinhan minä tiistaina mesettää sekä eBuddylla, että Meebolla ja kävimme kurssilaisten kanssa jopa eräänlaista irc -keskustelua.
HUOM!, laadin myös kokeilumielessä blogini yhteyteen kyselyn. Vastatkaa, 23 asiaa kurssilaiset, olkaa kilttejä, niin näen miten se toimii!
Mutta entä ne 23 asiaa?
Deliciosin kautta yritin taannoin lähettää linkkejä. Eivät ilmeisesti menneet perille? Itse sain yhden, josta lähetin kuittauksen. Eli ainakin Nokisuu osaa lähettää linkkejä.
Mikroblogeihin en ole vieläkään saanut makua. Pitänee yrittää myöhemmin uudestaan.
Vastasin yhteen kirjoitukseen Kirjastot.fi keskustelupalstalla. Kysymys koski satutunteja. Näyttää aika flegmaattiselta ko. palsta, kun vertaa vaikka Helsingin Sanomien keskusteluihin. Niinpä niin, on kai paljon helpompi kommentoida tunteita herättäviä ajankohtaisia asioita, kuin järkeviä työasioita.
Suomi 24:n Helsinki -aiheiset keskustelut näyttävät ensi vilkaisulla koskevan sikainfulenssaa, Ylioppilas -lehteä ja somaleiden asunto-ongelmia. Ei oikein nappaa, minulla ei ole noista asioista koko maailman pelastavia mielipiteitä.
Vilkaisin kirjallisuuskeskusteluakin, mutta olen kai lukenut niin paljon, että en osaa hehkuttaa oikein mitään. Viimeksi luin Meyerin Aamunkoi -kirjan, ja nyt minulla on kesken novellikokoelma "Mikä ihmeen uussuomalainen?". Molemmat liittyvät löyhästi toiseen (nuorisokirjastotyön) kurssiin, jolla olen myös tällä hetkellä.
Silmäilin myös sekä Risigshadow.netin, että Kiiltomadon keskusteluja. Kummassakaan ei ollut nyt mitään, mitä olisin halunnut kommentoida, vaikka työssäni käytän kumpaakin, (enemmän kuitenkin Risigshadow'ta, koska eräät asiakkaat haluavat tietää, mitä uutta tiettyjen genrejen osalta on tulossa).
Jos olet jostain, (minun mielestäni käsittämättömästä) syystä lukenut blogini kissasatua, niin tiedä, että se on oikeastaan tämän blogin aidoin asia. Kun aloin kirjoittaa tätä, minulla oli pieni huoli. Halusin pohtia sitä "ääneen". Mutta asia ei liittynyt vähimmässäkään määrin 23 käsiteltävään asiaan. Blogini nimessä on kuitenkin "satu", joten päätin kirjoittaa sadun. Ehkä jossakin vaiheessa pääsen sen(kin) asian (sadun) ytimeen. Kyseessä on siis tarina toiseudesta ja vastuusta. Nyt en ole tosin enää kovin huolissani, tämähän on minun satuni, voi kirjoittaa lopuksi että "ja kaikki eilivät onnellisina elämänsä loppuun" yhtä hyvin, kuin antaa hahmojen hajota meren vaahdoksi tai paleltua hengiltä (joo, rajua, siksi en tykännyt lapsena H.C Andersenista).
Kissaemo ei saanut luotua haluamansalaista oleskelualuetta kissanpennuille, mutta se ei ollut sen oma syy. Silti se yritti kovasti. Emokissan oma pentu oli ihana, joten sen silmät olivat raottuneet katselemaan lempeästi myös muita samanikäisiä kissanpoikasia.
Miuku puolestaan koitti kovasti tutustua emokissan pentuun, mutta pieni tyttökissa hymyili omahyväistä kissanhymyään, ja kertoili omista, Miukua kiinnostamattomista puuhistaan.
Emon pentukin toki yritti tutustua, mutta viras kissanpentu oli sen mielestä outo, sen leikit viraita. Pikkuhiljaa sitä alkoi myös pelttaa, että aikoiko Miuku omia sen emon, olisiko emo halunnut pentunsa olevan miluummin kollipentu.
Miuku katseli ja kuunteli tarkkaan, mietti, miten se saisi emokissata ja sen pennusta ystäviä. Eräänä päivänä se rohkaisi mielensä: "Pentusi nimi on Iinu!" Ja sinä olet...
Seikkailuni sosiaalisen median sokkeloissa on viime päivinä rajoittunut valitettavasti Farm Villen pelaamiseen Facebookissa, muutamat kurssikaverini näyttävät tosin pitävän enemmän Mafia warsista, johon en ole jaksanut perehtyä.
Niin, ja kokeilinhan minä tiistaina mesettää sekä eBuddylla, että Meebolla ja kävimme kurssilaisten kanssa jopa eräänlaista irc -keskustelua.
HUOM!, laadin myös kokeilumielessä blogini yhteyteen kyselyn. Vastatkaa, 23 asiaa kurssilaiset, olkaa kilttejä, niin näen miten se toimii!
Mutta entä ne 23 asiaa?
Deliciosin kautta yritin taannoin lähettää linkkejä. Eivät ilmeisesti menneet perille? Itse sain yhden, josta lähetin kuittauksen. Eli ainakin Nokisuu osaa lähettää linkkejä.
Mikroblogeihin en ole vieläkään saanut makua. Pitänee yrittää myöhemmin uudestaan.
Vastasin yhteen kirjoitukseen Kirjastot.fi keskustelupalstalla. Kysymys koski satutunteja. Näyttää aika flegmaattiselta ko. palsta, kun vertaa vaikka Helsingin Sanomien keskusteluihin. Niinpä niin, on kai paljon helpompi kommentoida tunteita herättäviä ajankohtaisia asioita, kuin järkeviä työasioita.
Suomi 24:n Helsinki -aiheiset keskustelut näyttävät ensi vilkaisulla koskevan sikainfulenssaa, Ylioppilas -lehteä ja somaleiden asunto-ongelmia. Ei oikein nappaa, minulla ei ole noista asioista koko maailman pelastavia mielipiteitä.
Vilkaisin kirjallisuuskeskusteluakin, mutta olen kai lukenut niin paljon, että en osaa hehkuttaa oikein mitään. Viimeksi luin Meyerin Aamunkoi -kirjan, ja nyt minulla on kesken novellikokoelma "Mikä ihmeen uussuomalainen?". Molemmat liittyvät löyhästi toiseen (nuorisokirjastotyön) kurssiin, jolla olen myös tällä hetkellä.
Silmäilin myös sekä Risigshadow.netin, että Kiiltomadon keskusteluja. Kummassakaan ei ollut nyt mitään, mitä olisin halunnut kommentoida, vaikka työssäni käytän kumpaakin, (enemmän kuitenkin Risigshadow'ta, koska eräät asiakkaat haluavat tietää, mitä uutta tiettyjen genrejen osalta on tulossa).
Jos olet jostain, (minun mielestäni käsittämättömästä) syystä lukenut blogini kissasatua, niin tiedä, että se on oikeastaan tämän blogin aidoin asia. Kun aloin kirjoittaa tätä, minulla oli pieni huoli. Halusin pohtia sitä "ääneen". Mutta asia ei liittynyt vähimmässäkään määrin 23 käsiteltävään asiaan. Blogini nimessä on kuitenkin "satu", joten päätin kirjoittaa sadun. Ehkä jossakin vaiheessa pääsen sen(kin) asian (sadun) ytimeen. Kyseessä on siis tarina toiseudesta ja vastuusta. Nyt en ole tosin enää kovin huolissani, tämähän on minun satuni, voi kirjoittaa lopuksi että "ja kaikki eilivät onnellisina elämänsä loppuun" yhtä hyvin, kuin antaa hahmojen hajota meren vaahdoksi tai paleltua hengiltä (joo, rajua, siksi en tykännyt lapsena H.C Andersenista).
Kissaemo ei saanut luotua haluamansalaista oleskelualuetta kissanpennuille, mutta se ei ollut sen oma syy. Silti se yritti kovasti. Emokissan oma pentu oli ihana, joten sen silmät olivat raottuneet katselemaan lempeästi myös muita samanikäisiä kissanpoikasia.
Miuku puolestaan koitti kovasti tutustua emokissan pentuun, mutta pieni tyttökissa hymyili omahyväistä kissanhymyään, ja kertoili omista, Miukua kiinnostamattomista puuhistaan.
Emon pentukin toki yritti tutustua, mutta viras kissanpentu oli sen mielestä outo, sen leikit viraita. Pikkuhiljaa sitä alkoi myös pelttaa, että aikoiko Miuku omia sen emon, olisiko emo halunnut pentunsa olevan miluummin kollipentu.
Miuku katseli ja kuunteli tarkkaan, mietti, miten se saisi emokissata ja sen pennusta ystäviä. Eräänä päivänä se rohkaisi mielensä: "Pentusi nimi on Iinu!" Ja sinä olet...
sunnuntai 15. marraskuuta 2009
MUUT IHMISET TIEDONLÄHTEINÄ, MIKROBLOGIT JA SATU osa I
Hih, sinulle joka luet tätä syötteenä, et näe kaikkea. Ei haittaa. Tämä on raakile. Kuvakin on pelkkä lyijykynäluonnos. Ja kyllä, minulla on tekijänoikeus, raapustin sen ihan itse, juuri äsken (siis kuvan, en tekijänoikeutta).
Tweet, tweet, pääni paisuu kuin Tipillä, mutta vaikka kuinka runnon aivonissuloitani, en keksi mitään herkullista linkkiä jonka uskoisin kiinnostavan kurssikavereitani. Mikä teitä kiinnostaa? Tietenkin nämä käsiteltävät asiat, haluatteko tosiaan, että lähetän linkin kurssiblogiin?
Haluan kovasti tulla kaveriksi myös mikroblogien kanssa. Mutta... käsi sydämelle, ketä kiinnostaa, että: "kurkkuni on kipeä ja aion mennä ostamaan mustaviinimarjamehua"?
Joo, etsin ihmisten kirjoituksia Twitteristä aiheesta H1N1, ja kovasti näytti puhuttavan.
Quaiku halusi, että kirjaudun siihen ennen kuin päästi tekemään yhtikäs mitään.
Ja sitten tuli se kaikkien netinkäyttäjien "kaveri" eli sivun lataamisvirhe. Se siitä sitten - tällä kertaa.
Minulla taitaa olla si..koirainfulenssa, en siis röhki, vaan haukahtelen kuin kuonokoppaan pakoitettu pikkupiski. Ajatukset harhailevat. Olisi kiva jos meillä olisi vaikka alaskanmalamuutti tai akita inu, iso lämmin koirankokoinen koira... no, onneksi ei ole, en jaksaisi nykyisessä olotilassani viedä sitä edes lähipuistoon.
Kiitos teille, jotka ovat aloittaneet myöhässä, tai muuten ulalla! Annatte minulle lohtua! Minunkaan ei siis tarvitse saada näitä tehtäviä valmiiksi huomiseksi, eihän?
Ei siis tänään satua. Kuvassa on kuitenkin tarinan Miuku. Miuku on yleensä reippaampi, mutta tällaisena minä häntä ajattelen.
Tweet, tweet, pääni paisuu kuin Tipillä, mutta vaikka kuinka runnon aivonissuloitani, en keksi mitään herkullista linkkiä jonka uskoisin kiinnostavan kurssikavereitani. Mikä teitä kiinnostaa? Tietenkin nämä käsiteltävät asiat, haluatteko tosiaan, että lähetän linkin kurssiblogiin?
Haluan kovasti tulla kaveriksi myös mikroblogien kanssa. Mutta... käsi sydämelle, ketä kiinnostaa, että: "kurkkuni on kipeä ja aion mennä ostamaan mustaviinimarjamehua"?
Joo, etsin ihmisten kirjoituksia Twitteristä aiheesta H1N1, ja kovasti näytti puhuttavan.
Quaiku halusi, että kirjaudun siihen ennen kuin päästi tekemään yhtikäs mitään.
Ja sitten tuli se kaikkien netinkäyttäjien "kaveri" eli sivun lataamisvirhe. Se siitä sitten - tällä kertaa.
Minulla taitaa olla si..koirainfulenssa, en siis röhki, vaan haukahtelen kuin kuonokoppaan pakoitettu pikkupiski. Ajatukset harhailevat. Olisi kiva jos meillä olisi vaikka alaskanmalamuutti tai akita inu, iso lämmin koirankokoinen koira... no, onneksi ei ole, en jaksaisi nykyisessä olotilassani viedä sitä edes lähipuistoon.
Kiitos teille, jotka ovat aloittaneet myöhässä, tai muuten ulalla! Annatte minulle lohtua! Minunkaan ei siis tarvitse saada näitä tehtäviä valmiiksi huomiseksi, eihän?
Ei siis tänään satua. Kuvassa on kuitenkin tarinan Miuku. Miuku on yleensä reippaampi, mutta tällaisena minä häntä ajattelen.
lauantai 7. marraskuuta 2009
Miksi minä en pidä YLE:sta
Aikanaan, joskus 90 luvun alkupuolella, silloinen poikaystäväni halusi Filmnetin. Sellaisen maksullisen elokuvakanavan. hän korjasi vahan, ilmaiseksi saamansa television, hankki ko. palvelun, ja minä, jonka asuntoon systeemi sijoitettiin, tilasin ja maksoin TV-luvan. Kaikki OK.
Myöhemmin Filmnetistä luovuttiin ja poikaystävä myi pois myös TV:n. Minä sanoin TV-luvan irti. Kaikki OK? Ei suinkaan: eräänä päivänä olin kotona yksin, olin sairas, kuumetta jne. Loikoilin sängynpohjalla, kunnes ovikello soi. Menin avaamaan. Oven takana seisoi virallisen näköinen ukkeli, joka sanoi olevansa TV-luvan tarkastaja. Kerrottuani, että meillä ei enää ole vastaanotinta, mies halusi väkisin tulla toteamaan asian. Minä, läpikuultavassa yöpaidassa, aamutakkia ympärilleni rutistaen roikuin ulko-oveni sisäkahvassa saadakseni sen kiinni, ja tuo lupatarkastaja-ällötys kampesi ovea auki vartaloani tuijottaen, ja hokien että jos en päästä häntä asuntooni, hän soittaa poliisit ja saan syytteen virkamiehen vastustamisesta. Sain lopulta kiskottua oven kiinni, eikä luvattuja poliiseja kuulunut.
Tapauksen jälkeen suhtautumiseni TV lupaan kuitenkin muuttui. En nähnyt sitä enää maksuna puolueettomista uutispalveluista ym. vaan eräänlaisena suojelurahana. Koin, että YLE on mafia. Tästä syystä en ole innokas seuraamaan edes YLE:n RSS syötteitä. Ällötys on vuosien saatossa laajentunut niin, että en edes katso telkkaria. Minulta on siis aika turha kysyä, että näitkö sen ja sen eilen telkussa. Todennäköisesti en nänyt. Minua ei kiristetä.
Ai, mitä silloin tein, jos kerran en tuijottanut TV:tä?
Silloin akoi jo olla "purkkeja". Siis sellaisia, että laitettiin tietokone soittamaan modeemin välityksellä lankapuhelinlinjaa pitkin jollekin palvelimelle. Vaikka MB:n (Mikrobitti-lehti) tai Saunalahden serveriin. Siellä oli sitten rajoitettu aika roikkua keskustelemassa muiden kanssa tai imuroida pelejä tai muita ohjelmia.
Sähköpostikin kulki noin kerran päivässä palvelimelta toiselle. Nykyisestä Internetkäyttäjästä tuo varmaan tuntuu aika alkeelliselta, mutta kyllä se TV:n hakkasi. Samoin kuin tietokonepelit:, esimerkiksi Wolfenstein, Prince of Persia ja Ultima Underworld.
Unohtamatta kirjoja. Tietenkin. Lukiessa muodostaa ihan itse kuvan henkilöiden olemuksesta. Toisin kuin TV:ta katsellessa.
Nyt en kaipaa televisiosta edes uutisia. Onneksi on Internet.
Myöhemmin Filmnetistä luovuttiin ja poikaystävä myi pois myös TV:n. Minä sanoin TV-luvan irti. Kaikki OK? Ei suinkaan: eräänä päivänä olin kotona yksin, olin sairas, kuumetta jne. Loikoilin sängynpohjalla, kunnes ovikello soi. Menin avaamaan. Oven takana seisoi virallisen näköinen ukkeli, joka sanoi olevansa TV-luvan tarkastaja. Kerrottuani, että meillä ei enää ole vastaanotinta, mies halusi väkisin tulla toteamaan asian. Minä, läpikuultavassa yöpaidassa, aamutakkia ympärilleni rutistaen roikuin ulko-oveni sisäkahvassa saadakseni sen kiinni, ja tuo lupatarkastaja-ällötys kampesi ovea auki vartaloani tuijottaen, ja hokien että jos en päästä häntä asuntooni, hän soittaa poliisit ja saan syytteen virkamiehen vastustamisesta. Sain lopulta kiskottua oven kiinni, eikä luvattuja poliiseja kuulunut.
Tapauksen jälkeen suhtautumiseni TV lupaan kuitenkin muuttui. En nähnyt sitä enää maksuna puolueettomista uutispalveluista ym. vaan eräänlaisena suojelurahana. Koin, että YLE on mafia. Tästä syystä en ole innokas seuraamaan edes YLE:n RSS syötteitä. Ällötys on vuosien saatossa laajentunut niin, että en edes katso telkkaria. Minulta on siis aika turha kysyä, että näitkö sen ja sen eilen telkussa. Todennäköisesti en nänyt. Minua ei kiristetä.
Ai, mitä silloin tein, jos kerran en tuijottanut TV:tä?
Silloin akoi jo olla "purkkeja". Siis sellaisia, että laitettiin tietokone soittamaan modeemin välityksellä lankapuhelinlinjaa pitkin jollekin palvelimelle. Vaikka MB:n (Mikrobitti-lehti) tai Saunalahden serveriin. Siellä oli sitten rajoitettu aika roikkua keskustelemassa muiden kanssa tai imuroida pelejä tai muita ohjelmia.
Sähköpostikin kulki noin kerran päivässä palvelimelta toiselle. Nykyisestä Internetkäyttäjästä tuo varmaan tuntuu aika alkeelliselta, mutta kyllä se TV:n hakkasi. Samoin kuin tietokonepelit:, esimerkiksi Wolfenstein, Prince of Persia ja Ultima Underworld.
Unohtamatta kirjoja. Tietenkin. Lukiessa muodostaa ihan itse kuvan henkilöiden olemuksesta. Toisin kuin TV:ta katsellessa.
Nyt en kaipaa televisiosta edes uutisia. Onneksi on Internet.
perjantai 6. marraskuuta 2009
RSS-SYÖTTEET, RSS-LUKUOHJELMA AKTIIVIKÄYTTÖÖN JA SATU
Tällä viikolla tilailin RRS syötteitä joita tehtävänannossa kehotettiin. Ei ollut mitenkään hankalaa, tosin saatoin mennä sieltä missä aita on matalin. Siis copy paste jne. Tosi ensiksi (minä hölmö) tilasin osan syötteistä iGooglen etusivulle. No, nyt tiedän mikä ero sillä on verrattuna varsinaiseen syötteenlukijaan. Jos et tiedä, kokeile. Niin tämä maailma toimii.
Näyttää muuten Eduskunnan kirjastossakin olla nämä RSS syötteet ym. sosiaalinen media tapetilla juuri nyt. liekö sattumaa?
http://parlamenttikirjasto.blogspot.com/2009/10/sosiaalinen-media-muuttaa-tyota.html
Löysin myös Helsingin RSS uutiset. Lisäksi moni kotikaupunkini virasto näyttää tarjoavan omista palveluistaan tietoa RRS syötteinä. Ihan näppärää, jos seuraa jotakin tiettyä asiaa. Vaikka jonkin alueen kaavoittamista.
Tulee mieleen kuinka pikkulapsena (olin n. 3-4v.), ”tehtäväni” oli selata sunnuntain Hesari läpi ja etsiä Helsingin vaakunaa. Kotini viereen oltiin rakentamassa päiväkotia, ja sen valmistumisesta ja hoitopaikan haun alkamisesta tiedotettaisiin lehdessä. En toki silloin olisi osannut käyttää syötteenlukijaa, mutta vanhempiani se olisi saattanut auttaa. Tosin en tiedä tiedotetaanko kaupungin uutisissa nykyisinkään jonkun yksittäisen päiväkodin tilanteesta, mutta tuolloin niitä oli vähemmän, joten jos silloin olisi ollut Internet niin...
Sellaisten sivujen kohdalla, joita ei muuten päivittäin seuraa, mutta joilla saattaa joskus olla jotakin kiinnostavaa, RSS syötteet ovat tosi käteviä. Kurssikavereidenkin blogeista näkee, onko joku lisännyt jotain uutta mielenkiintoista, ilman että täytyy odottaa sivun latautumista.
Minä näköjään pidän RSS syötteistä. Siitäkin huolimatta, että kuten edellisessä kirjoituksessani jo mainitsin, pidin koko asiaa epäilyttävänä. Nyt siis käytän joka päivä hetken aikaa tilaamieni syötteiden tarkkailuun.
Ehkä, sanoi emokissa, mutta kun et ole. Voi olla että kuljen oman pentuni kanssa auringosta itää ja kuusta länteen ja vien sen paikkoihin, joihin ei yksikään toinen kissanpentu ole milloinkaan päässyt. Mutta sinun on syytä kipittää oman emosi luokse.
Mutta emollani on jo toinen poikue, minä voisin ihan hyvin tulla teidän mukaanne, yritti vieras kissanpentu.
En voi ottaa vierasta kissanpentua mukaani, tuhahti kissaemo.
En minä ole ihan vieras, nimeni on Miuku! Kyllähän sinä minut tunnet, muistat kuinka pienenä pallerona leikin toverieni kanssa tassujesi juuressa. Kerroit meille tarinoita. Minä olen Miuku, kyllä sinun täytyy muistaa minut!
No jaa, ehkä muistan, ehkä en. Maailma on vaan niin täynnä kissanpentuja, sanoi emokissa. Teille pitäisi rakentaa oma oleskelualue.
Näyttää muuten Eduskunnan kirjastossakin olla nämä RSS syötteet ym. sosiaalinen media tapetilla juuri nyt. liekö sattumaa?
http://parlamenttikirjasto.blogspot.com/2009/10/sosiaalinen-media-muuttaa-tyota.html
Löysin myös Helsingin RSS uutiset. Lisäksi moni kotikaupunkini virasto näyttää tarjoavan omista palveluistaan tietoa RRS syötteinä. Ihan näppärää, jos seuraa jotakin tiettyä asiaa. Vaikka jonkin alueen kaavoittamista.
Tulee mieleen kuinka pikkulapsena (olin n. 3-4v.), ”tehtäväni” oli selata sunnuntain Hesari läpi ja etsiä Helsingin vaakunaa. Kotini viereen oltiin rakentamassa päiväkotia, ja sen valmistumisesta ja hoitopaikan haun alkamisesta tiedotettaisiin lehdessä. En toki silloin olisi osannut käyttää syötteenlukijaa, mutta vanhempiani se olisi saattanut auttaa. Tosin en tiedä tiedotetaanko kaupungin uutisissa nykyisinkään jonkun yksittäisen päiväkodin tilanteesta, mutta tuolloin niitä oli vähemmän, joten jos silloin olisi ollut Internet niin...
Sellaisten sivujen kohdalla, joita ei muuten päivittäin seuraa, mutta joilla saattaa joskus olla jotakin kiinnostavaa, RSS syötteet ovat tosi käteviä. Kurssikavereidenkin blogeista näkee, onko joku lisännyt jotain uutta mielenkiintoista, ilman että täytyy odottaa sivun latautumista.
Minä näköjään pidän RSS syötteistä. Siitäkin huolimatta, että kuten edellisessä kirjoituksessani jo mainitsin, pidin koko asiaa epäilyttävänä. Nyt siis käytän joka päivä hetken aikaa tilaamieni syötteiden tarkkailuun.
Ehkä, sanoi emokissa, mutta kun et ole. Voi olla että kuljen oman pentuni kanssa auringosta itää ja kuusta länteen ja vien sen paikkoihin, joihin ei yksikään toinen kissanpentu ole milloinkaan päässyt. Mutta sinun on syytä kipittää oman emosi luokse.
Mutta emollani on jo toinen poikue, minä voisin ihan hyvin tulla teidän mukaanne, yritti vieras kissanpentu.
En voi ottaa vierasta kissanpentua mukaani, tuhahti kissaemo.
En minä ole ihan vieras, nimeni on Miuku! Kyllähän sinä minut tunnet, muistat kuinka pienenä pallerona leikin toverieni kanssa tassujesi juuressa. Kerroit meille tarinoita. Minä olen Miuku, kyllä sinun täytyy muistaa minut!
No jaa, ehkä muistan, ehkä en. Maailma on vaan niin täynnä kissanpentuja, sanoi emokissa. Teille pitäisi rakentaa oma oleskelualue.
perjantai 30. lokakuuta 2009
RSS-LUKUOHJELMAN KÄYTTÖÖNOTTO, MSN MESSENGER JA SATU
RSS syötteitä olen näköjään käyttänyt aikaisemmin huomaamattani. Siis minulla on ollut iGoogle jo jonkin aikaa, ja olen tilannut siihen joskus jotain, ajattelematta asiaa sen kummemmin. Asialistassa näytti nimittäin tuo RSS-syöte joltain oudolta ja tylsältä, joltain minkä kanssa minulla ei varmaankaan olisi mitään tekemistä. Eli olin siis väärässä. Hyvä niin.
Meseosoitekin minulla oli valmiiksi, ei vaan ole ollut sellaisia kavereita, joiden kanssa mesetellä.
Tanskassa kuulemma joissakin kirjastoissa virkailijoilla on Messenger auki palvelutiskillä, jolloin asiakkaat voivat tehdä nopeita kysymyksiä kotoaan tai kirjastosta esim. omalta läppäriltään käsin. Voisi toimia täälläkin. Tuo kysy online kirjastochat on ainakin minun mielestäni jotenkin jäykkä. Yksi henkilö per keskustelu, ja muista kirjoittaa kaunista kieltä! Ei hymiöitä. Ei erikoisfontteja. So, so kirjasto on VAKAVA asia!
Tiistaina kokeilin kurssichattia, ja se oli ihan hilpeää, vaikka porukkaa oli laihan laisesti. Voi toki olla, että jos paikalla olisi ollut useita kurssilaisia, minun olisi ollut hankala pysyä keskustelussa mukana, istuin nimittäin lainaustiskin ääressä ja vuoroin palvelin asiakkaita vuoroin kirjoitin kommentteja keskusteluun.
Toinen viikoittainen kurssichat päivä tuottanee minulle ongelmia. Todennäköisesti juuri suunniteltuun kellonaikaan koneella jököttää tyttäreni, jonka koneen äärestä kampeamiseen tarvittaisiin jotain järeämpää kuin äidin verkkokurssi (ehkä kauhakuormaaja tms.).
Mutta hei, minusta saa mesekaverin jos joku samalle kurssille osallistuva haluaa harjoitella. Miksei tietenkin myös joku muu, mutta silloin pitää tietää minun meseosoitteeni, jota en, (ähäkutti!) paljasta ihan tuntemattomille. Osoitteen saa tallentamalla yhteiskeskustelusta, tai lähettämällä viestiä esim. Facebookin kautta. Tällaisissa tunnelmissa nyt, Satu.
…vieraalle kissanpennulle, joka oli suloinen ja pörröinen, vilkas ja iloinen (mutta ei tietenkään yhtä ihana kuin sen oma pentu). Joutessaan kissaemo rupatteli vieraalle kissanpojalle, neuvoi sitä ja leikki sen kanssa, kunnes oli aika lyllertää kotiin oman pennun luokse.
Näin kului päiviä silloin ja päiviä tällöin. Ohimennen vieraan kissanpojan nähdessään emon oma pentu sanoi tätä ihan rumaksi, muttei muuten noteerannut sitä mitenkään.
Jos olisin sinun lapsesi, pääsisinkö mukaasi kaikkialle? Kysyi vieras kissanpentu.
Meseosoitekin minulla oli valmiiksi, ei vaan ole ollut sellaisia kavereita, joiden kanssa mesetellä.
Tanskassa kuulemma joissakin kirjastoissa virkailijoilla on Messenger auki palvelutiskillä, jolloin asiakkaat voivat tehdä nopeita kysymyksiä kotoaan tai kirjastosta esim. omalta läppäriltään käsin. Voisi toimia täälläkin. Tuo kysy online kirjastochat on ainakin minun mielestäni jotenkin jäykkä. Yksi henkilö per keskustelu, ja muista kirjoittaa kaunista kieltä! Ei hymiöitä. Ei erikoisfontteja. So, so kirjasto on VAKAVA asia!
Tiistaina kokeilin kurssichattia, ja se oli ihan hilpeää, vaikka porukkaa oli laihan laisesti. Voi toki olla, että jos paikalla olisi ollut useita kurssilaisia, minun olisi ollut hankala pysyä keskustelussa mukana, istuin nimittäin lainaustiskin ääressä ja vuoroin palvelin asiakkaita vuoroin kirjoitin kommentteja keskusteluun.
Toinen viikoittainen kurssichat päivä tuottanee minulle ongelmia. Todennäköisesti juuri suunniteltuun kellonaikaan koneella jököttää tyttäreni, jonka koneen äärestä kampeamiseen tarvittaisiin jotain järeämpää kuin äidin verkkokurssi (ehkä kauhakuormaaja tms.).
Mutta hei, minusta saa mesekaverin jos joku samalle kurssille osallistuva haluaa harjoitella. Miksei tietenkin myös joku muu, mutta silloin pitää tietää minun meseosoitteeni, jota en, (ähäkutti!) paljasta ihan tuntemattomille. Osoitteen saa tallentamalla yhteiskeskustelusta, tai lähettämällä viestiä esim. Facebookin kautta. Tällaisissa tunnelmissa nyt, Satu.
…vieraalle kissanpennulle, joka oli suloinen ja pörröinen, vilkas ja iloinen (mutta ei tietenkään yhtä ihana kuin sen oma pentu). Joutessaan kissaemo rupatteli vieraalle kissanpojalle, neuvoi sitä ja leikki sen kanssa, kunnes oli aika lyllertää kotiin oman pennun luokse.
Näin kului päiviä silloin ja päiviä tällöin. Ohimennen vieraan kissanpojan nähdessään emon oma pentu sanoi tätä ihan rumaksi, muttei muuten noteerannut sitä mitenkään.
Jos olisin sinun lapsesi, pääsisinkö mukaasi kaikkialle? Kysyi vieras kissanpentu.
torstai 22. lokakuuta 2009
BLOGIT, DELICIOUS JA SATU
No, nyt ymmärrän blogin idean. Se voi olla kuin mielipidekirjoitus, jos on jatkuvasti eri asioista tärkeää sanottavaa. Tai reseptikirja, jonka haluaa jakaa. Tai mieluiten ihan mitä vaan. Nyt tyhjä "paperi" ei enää vaivaa, pyörittelen asioita mielessäni, sanoja kielelläni, ihan mielelläni, mielissäni.
Blogin perustaminen siis onnistui, mutta mistä aika sisällöntuottamiseen?
Tuntuu, että kaikilla muilla on vuorokaudessa muutama tunti enemmän kuin meikällä. Nämä kunnon ihmiset käyvät teatterissa ja jumpassa, vievät koiralaumoja näyttelyihin ja lapsia moninaisiin harrastuksiin. Kaikilla muilla on lisäksi aikaa pitää koti moitteettoman siistinä, huolehtia ulkonäöstään, ja katsoa telkkarin kokkiohjelmat, uutuussarjat sekä urheilukilpailut.
Minun työpaikallanikin on kiire. Tuntuu nololta jumiutua kirjoittelemaan, kun kärryt pursuvat hyllytettävää ja tiskin edusta asiakkaita. Ajatus katkeaa. Äsken kirjoitettu on jo vaha uutinen, kun vihdoin voisi alkaa muokata sitä.
Kotonani on lapsi, jonka gosupermodelit, youtubevideot ja mesekeskustelut valtaavat ainoan tietokoneen illoiksi ja iltapäiviksi (tietenkin voisin mennä koneelle kun hän nukkuu, patistan neidin aikaisin unten helmuksiin, mutta pidän itsekin kovasti nukkumisesta).
Kaikesta tästä nutinasta huolimatta kirjoittaminen on ihan ki..äh oikeastaan hauskaa.
Delicious puolestaan vaikuttaa tässä vaiheessa sekä hyödylliseltä, että hankalalta.
Onhan se kiva, että voi tallettaa linkkejä johonkin, jonka saa auki vaikka hotellin koneella Honolulussa, mutta ihan oikeasti, monet asiat löytyvät ihan helposti vaikka googlaamalla.
Deliciousiin pitää aina KIRJAUTUA. Sitä paitsi jo ko. sanan kirjoittaminen on työlästä.
Lisäksi se varsinainen epäkäytännöllisyys ja ongelma: Deliciousista pitää myös KIRJAUTUA ULOS! Ei auta, että sulkee selainikkunan. Oma tili jää auki helposti. No tuskin sillä on mitään väliä, kuka linkkejäni näkee tai muokkaa, mutta jos sillä ei ole merkitystä, miksi pitää kirjautua sisään?
Korjaus edelliseen: kyseessä oli ilmeisesti taannoin jokin bugi, äsken kun kokeilin, käyttäjätili ei jäänyt auki. Tai olisi, jos olisin laittanut ruksin kohtaan Keep me signed in. No, kirjanmerkit näkyvät kuitenkin, vaikka ei olisi kirjautuneena.
Ja englannin kieli. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, tai sen asemaa kansainvälisenä kommunikointivälineenä, mutta kirjanmerkkihakemistoni toivoisin olevan äidinkielelläni, ihan nopean käytettävyyden vuoksi.
Ja sitten satu.
Olipa kerran kissaemo. Se oli ihan tavallinen emokissa, jolla oli suloinen pörröinen pentu (ehkä se olisi voinut siis olla mieluummin ilves, jos sillä kerran oli vain yksi pentu?).
No, emokissa pyysysti poikaselleen ruokaa, nuoli sen turkkia ja makoili muun ajan tyytyväisenä pesässään (miksi muuten puhutaan aina kissan pojista tai poikasista, tämän tarinan kissaemon pentu on tyttökissa?).
Kissanpentu oli suloinen ja villi, se leikki tovereidensa kanssa kunnes väsyi ja seurasi sitten emoaan naukuen pienellä vaativalla äänellään.
Mutta eräänä päivänä, kun kissaemo oli jälleen saalistamassa ruokaa pennulleen, se kuuli vierestään naukaisun. Ääni ei kuulunut sen pennulle vaan...
Blogin perustaminen siis onnistui, mutta mistä aika sisällöntuottamiseen?
Tuntuu, että kaikilla muilla on vuorokaudessa muutama tunti enemmän kuin meikällä. Nämä kunnon ihmiset käyvät teatterissa ja jumpassa, vievät koiralaumoja näyttelyihin ja lapsia moninaisiin harrastuksiin. Kaikilla muilla on lisäksi aikaa pitää koti moitteettoman siistinä, huolehtia ulkonäöstään, ja katsoa telkkarin kokkiohjelmat, uutuussarjat sekä urheilukilpailut.
Minun työpaikallanikin on kiire. Tuntuu nololta jumiutua kirjoittelemaan, kun kärryt pursuvat hyllytettävää ja tiskin edusta asiakkaita. Ajatus katkeaa. Äsken kirjoitettu on jo vaha uutinen, kun vihdoin voisi alkaa muokata sitä.
Kotonani on lapsi, jonka gosupermodelit, youtubevideot ja mesekeskustelut valtaavat ainoan tietokoneen illoiksi ja iltapäiviksi (tietenkin voisin mennä koneelle kun hän nukkuu, patistan neidin aikaisin unten helmuksiin, mutta pidän itsekin kovasti nukkumisesta).
Kaikesta tästä nutinasta huolimatta kirjoittaminen on ihan ki..äh oikeastaan hauskaa.
Delicious puolestaan vaikuttaa tässä vaiheessa sekä hyödylliseltä, että hankalalta.
Onhan se kiva, että voi tallettaa linkkejä johonkin, jonka saa auki vaikka hotellin koneella Honolulussa, mutta ihan oikeasti, monet asiat löytyvät ihan helposti vaikka googlaamalla.
Deliciousiin pitää aina KIRJAUTUA. Sitä paitsi jo ko. sanan kirjoittaminen on työlästä.
Lisäksi se varsinainen epäkäytännöllisyys ja ongelma: Deliciousista pitää myös KIRJAUTUA ULOS! Ei auta, että sulkee selainikkunan. Oma tili jää auki helposti. No tuskin sillä on mitään väliä, kuka linkkejäni näkee tai muokkaa, mutta jos sillä ei ole merkitystä, miksi pitää kirjautua sisään?
Korjaus edelliseen: kyseessä oli ilmeisesti taannoin jokin bugi, äsken kun kokeilin, käyttäjätili ei jäänyt auki. Tai olisi, jos olisin laittanut ruksin kohtaan Keep me signed in. No, kirjanmerkit näkyvät kuitenkin, vaikka ei olisi kirjautuneena.
Ja englannin kieli. Ei niin, että en ymmärtäisi sitä, tai sen asemaa kansainvälisenä kommunikointivälineenä, mutta kirjanmerkkihakemistoni toivoisin olevan äidinkielelläni, ihan nopean käytettävyyden vuoksi.
Ja sitten satu.
Olipa kerran kissaemo. Se oli ihan tavallinen emokissa, jolla oli suloinen pörröinen pentu (ehkä se olisi voinut siis olla mieluummin ilves, jos sillä kerran oli vain yksi pentu?).
No, emokissa pyysysti poikaselleen ruokaa, nuoli sen turkkia ja makoili muun ajan tyytyväisenä pesässään (miksi muuten puhutaan aina kissan pojista tai poikasista, tämän tarinan kissaemon pentu on tyttökissa?).
Kissanpentu oli suloinen ja villi, se leikki tovereidensa kanssa kunnes väsyi ja seurasi sitten emoaan naukuen pienellä vaativalla äänellään.
Mutta eräänä päivänä, kun kissaemo oli jälleen saalistamassa ruokaa pennulleen, se kuuli vierestään naukaisun. Ääni ei kuulunut sen pennulle vaan...
maanantai 19. lokakuuta 2009
Tyhjän "paperin" kammo
Aikanaan kirjailijat puhuivat tyhjän paperin kammosta, siitä kun pitäisi kirjoittaa, mutta ei vaan kykene aloittamaan, pää tuntuu tyhjältä. Minulla on nyt vähän sellainen, kammo-olo. Toisaalta vain tyhjä voi täyttyä, eli siis ehkä myös pääni tämän kurssin myötä uudesta tiedosta ja ajatuksista?
Nyt katsastamaan delicious!
Nyt katsastamaan delicious!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)