keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Suomen kielen opettajana monikielisessä kirjastossa

Kerroin tänään työkaverilleni uusista satutuntilapsista. Viisi tyttöä, Bangladeshista ja Somaliasta. Niiden suomalaisten, virolaisten ja venäläisten joukon jatkoksi. Monikulttuurisia, arvioi työtoveri, mutta vakuutin tyttöjen olevan yksikulttuurisia, islamilaisesta päiväkodista.

Tytöt tuonut päiväkodin työntekijä kertoi huolestuneena, että kyseisen päiväkodin muut työntekijät eivät lue lapsille (kuin korkeintaan Koraania), eikä heidän suomen kielen taitonsa ole kehuttava.

Keskustelimme myös siitä, että monen lapsen toinen vanhemmista on suomalainen, toinen jostain muualta. ja kotikielenä englanti, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Lapset siis oppivat ensimmäisenä kielenään puutteellisen englannin kielen, vaikka paljon järkevämpää olisi, jos toinen vanhemmista puhuisi lapselle suomea ja toinen esimerkiksi bengalia. Äidinkieli on kuitenkin tunteiden kieli. Ja näiden lasten pitäisi ihan kohta pärjätä suomalaisessa peruskoulussa ja myöhemmin työelämässä. Tähän pulmaan ratkaisuksi löytyi... yllätys, yllätys, kirjasto.

No, suurimman osan työpäivästä sitten opastinkin meidän filippiiniläistä harjoittelijaamme, joka on kirjastossa oppiakseen suomea. Sama lause ensin suomeksi, sitten englanniksi ja taas suomeksi. Onneksi hän on älykäs ja ymmärtää nopeasti. Reilun kuukauden päästä meille tulee srilankalainen harjoittelija. Samasta syystä. Onhan meillä vakituisiakin työntekijöitä jo Venäjältä, Virosta ja Algeriasta. Vaikka he osaavatkin suomea, aika usein tunnen olevani työpaikallani... suomen kielen opettaja!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Monet itsestäänselvät kuvitelmat aiheuttavat elämässä luulon että itse kaikkivoipuudessaan ansaitsee normaalia nopeammin arvostusta tekemällä
ainoastaan demokratiassa olennaista kaikille annettua tarpeellista aivotyötä ;)

Possukissa kirjoitti...

Kommentti itseni, viesti ainoastaan tietylle, ei iloa juuri uteliaille oudoille!